Ultrajuoksusta löytyy oma eliittinsä, joka kisailee voitosta tai ennätyksistä, mutta suuri joukko osallistujista hakee jotain muuta, jotain sisäistä kokemusta, joka heijastuu sitten sisältä ulospäin. Mutta äärimmäisen hyvä kysymys on, että miksi myös tämä "ei-eliitti" -porukka asettaa tavoitteita ja haluaa parantaa omia ennätyksiään. Eikö ultrajuoksu ole tällöin samanlaista kuin esimerkiksi City-juoksut ja maratonit?
Omat pohteeni tuottivat tulokseksi kaksi vastausta, jotka pyrin yhdistämään yhdeksi.
Ensinnäkin, ultrajuoksun tärkeä piirre on omien rajojen löytyminen, tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että raja haetaan ja se pyritään ylittämään. Tämän vuoksi yksi selkeimpiä tavoitteita on asettaa entisen ennätyksensä ylittäminen. Näin päästään sinne, missä ei ole aiemmin yksilö käynyt. Toki ultrassa tulee muunlaisiakin rajoja ylitettäväksi, erilaisia väsymyksen paikkoja tai muunlaisia vaivoja ja esteitä. Näitä on kuitenkin vaikea suunnitella etukäteen. Helpointa lienee asettaa tavoite korkeammalle kuin aikaisemmin kuin esimerkiksi päättää, että tällä kertaa lopetan energian imeyttämisen kuuden tunnin kohdalla. Osa ylitettävistä haasteista kun ovat itsensä tuottamia, mutteivät ole tahdosta riippuvaisia.
Edellisellä en tahdo väheksyä myöskään ns. fiilistelyä, joka muodostaa myöskin tärkeän osan ultrajuoksua. Kisaan lähteminen tavoitteena nauttia 6, 12 tai 24 tunnin hölkästä, on miellyttävä ajatus. Tällöin voi käpertyä itseensä ja antaa ajatusten ja fyysisen suorituksen virrata ajassa. Tunnehan on äärimmäisen nauttittava, kun huomaa kuinka oma ykseys on sellaisessa kunnossa, että pystyy liikkumaan pitkään ja vielä siitä nauttien.
Toiseksi, aikomus, tai intentionaalisuus kuten sitä myöskin kutsutaan, tulee esiin yhtenä keskeisenä piirteenä ultrajuoksua. Intentionaalisuus määritellään usealla eri tavalla, mutta itse käytän sitä tässä sellaisessa merkityksessä, että ihmisellä aikomus tehdä jotain tai tulla joksikin. Sidon myös yhteen intentionaalisuuden ja se reaalistisen toteuttamismahdollisuuden. Ajattelemme perin usein kausaalisesti ja tekemisemme tässä hetkessä heijastavat aikomustamme parempaan tulevaisuudessa. Näin ollen usein tekojemme takana on aikoumus parantaa asioita tulevaisuudessa. Vaikea kuvitella tilannetta, jossa ihminen tietoisesti ja täysin rinnoin heikentää omaa tilannettaan. Esimerkiksi tilanteessa, jota nykyään kutsutaan "down-shiftaamiseksi" ihminen tietoisesti valitsee kuluttavansa vähemmän, mutta tätä vastaan hän saa sisäisesti enemmän kuin mitä menettää ulkoisesti.
Merkille pantavaa nykyajassa on ihmisten jatkuva "aikomus" tehdä jotain. Tai oikeammin he puhuvat tekevänsä jotain. Olen pitkään itse pitänyt eräänlaisena mottona "Tee tai älä, mutta älä yritä." ja tälla haluan painottaa näkemystäni siitä, että tekemisen kautta osoitat aikomuksesi. Ostan myös ajatuksen siitä, että olet sitä mitä teet, et sitä mitä puhut. Emme pysty täysin muovaamaan itseämme pelkän puheen kautta. (Huom! en pidä itseäni relativistina tai konstruktivistina.) Mikäli puheemme menevät kovin ristiin tekemisiemme kautta huomaamme itsekin olevamme varsin kaukana siitä ideaalista, mitä kuvaamme puheellamme ja tällöin vaihtoehtonamme on joko muuttaa a) puhettamme (huom! en käytä termiä aikomus tässä, voimme muuttaa puheemme aikoumukseksi), b) tekojamme tai c) kehittää mieleemme vääristynyt kuva todellisuudesta, ts. rinnakkainen todellisuus. Tai jäähän vaihtoehdoksi myös d) jäädä paskanpuhujaksi.
Itse nykyään katson pikemminkin mitä ihmiset tekevät, kuin mitä he puhuvat. Puhetta riittää, mutta aitoja aikomuksia ei. Joskus tuntuu todella ärsyttävältä, kun huomaa jonkun vain heittävän muka-aikomuksia ilmaan, mutta huomaa niiden olevan vain kauniisti aseteltuja PowerPoint-kalvoja, joiden ainoa tarkoitus on hetkellisesti muokata ihmisten käsityksiä itselle edulliseen suuntaan. Kaikista ikävintä tässä on se seikka, että annamme tämän tapahtua itsellemme kerta toisensa jälkeen ilman, että opimme tästä mitään. Terminä tällaiselle "muka-aikomukselle" on ostaa hetkellinen ulospääsy itselle ikävästä tilanteesta; omanlaisensa egotrippi tieten tämäkin.
Mielenkiintoisen pohteen tähän tuo sellainen seikka, että kuinka käsitellä esimerkiksi keskeyttäminen tai tavoitteiden täyttämättä jääminen. Olen itse keskeyttänyt muutamaan otteeseen ja se on joka kerralla ollut erilainen tapahtuma. Ensimmäisen kerran keskeyttäminen tapahtui Kanadassa 80K kisassa. 30K kohdalla heitin pyyhkeen kehään. Tällöin perusteluna aikomukseni keskeyttämiselle oli keli. Sade ja nollan pinnassa oleva lämpötila ja pelkoni hypotermiasta saivat aikaiseksi päätöksen. Vieläkin olen sitä mieltä, että tämä oli ainoa oikea päätös tuossa tilanteessa. Ei ole jäänyt jossiteltavaa.
Toinen keskeyttäminen tapahtui Spartathlonissa 60K kohdalla, kun järjestäjät vetivät sivuun. Tällöin oloni oli hyvä, mutta vauhti oli hiipunut mateluksi. Lämpötila oli tuolloin 35 asteen pinnassa ja yksinkertaisesti kunto ei riittänyt juoksemaan vaadittavaa vauhtia. Tietyssä mielessä valinta ei ollut oma, mutta olisinhan tieten voinut yrittää juosta aiemmin nopeampaa. Ei vain onnistunut. Tästäkin jäi kovin vähän jossiteltavaa, en vain ollut tarpeeksi hyvässä kunnossa. Jossittelu tässa tapuksessa liittyy siihen, että olisinko kyenyt selviämään matkasta optimaalisissa oloissa? Tämä kysymys on merkityksellinen siinä suhteessa, että oliko aikomukseni realistinen, ts. oliko todellisuuden kuvani realistinen vai vääristynyt. Itse tietenkin haluan uskoa siihen, että maailmankuvani ei ole vääristynyt tässä kohdassa, mutta tähänhän ei koskaa voi saada vastausta tätä nimenomaista tapausta koskien. (Toisaalta uskon myös vahvasti, että maailmankuvastani löytyy myös vääristymiä, joita on korjattava. Tästä lisää ehkä joskus.)
Kolmas on tapahtunut vartimatkan triathlonissa, jossa muutaman sadan metrin uinnin jälkeen iski paniikkikohtaus ja minut nostettiin veneeseen. Vesi muodostaa elementtinä minulle suurimman haasteen johtuen heikosta uintitaidostani. Tiedän pääseväni maaliin triathlonissa matkalta kuin matkalta, kunhan vain selviän uintiosuudesta. Tässä kyseessä olevassa tapahtumassa vilpoinen merivesi ja pienen pieni aallokko saivat aikaiseksi sen, että menetin hermoni. Kolme viikkoa myöhemmin meni kuitenkin täysmatka, joten aikomus oli täysin realistinen.
Jokaisella kerralla, kun tavoite ei ole täyttynyt eli aikomus jäi aikomukseksi, olen läpikäynyt tilannetta siihen pisteeseen saakka, jotta olen tyydyttävällä tavalla pystynyt vastaamaan itselleni, että onko maailmankuvani tässä kohdin vääristynyt vai oliko päätös keskeyttää oikea.
Näistä rajojen kohtaamisesta ja aikomuksen toteuttamisesta päädyin sellaiseen ajatukseen, että ultrajuoksussa tärkeintä on kohdata oma maailmankuva ja pyrkiä selvittämään, kuinka oikea tai vääristynyt kuva meillä on itsestämme. Puskemalla kohti rajojamme löydämme aina sen kohdan, jota emme voi tällä kertaa ylittää. Mitä teemme silloin, kun olemme tuossa rajalla? Aikomuksillamme pystymme katsomaan, miten realistisia tavoitteemme ovat, pystymmekö ne saavuttamaan vai emmekö. Joku kirjoitti aikanaan, että ultrakestävyyslajien harrastajilla on sisäistä vahvuutta, jota ei nosteta itsearvoisesti esiin, mutta joka löytyy pinnan alta. Luulen tämän vahvuuden olevan sitä varmaa käsitystä omista kyvyistään, mutta myös nöyryyttä rajallisuutta kohtaan; rajat löytyvät meiltä jokaiselta. Vähänkään pidempään ultraa harrastanut ihminen löytää rajansa (kuolevaisuutensa?).
Kokemus tästä rajalla käynnistä tuo ultrajuoksuun sen suolan, sisällön ja haastavuuden. Realistisilla aikomuksillamme pystymme lähteä katsomaan, mitä teemme kohdatessamme tuon rajan. Pääsemmekö sinne, pystymmekö ylittämään sen, mitä teemme, kun se lipuu käsistämme?
